42 All-Time Classics (DS)

Tänään peliboksin arvostelussa on peräti 42 peliä kokoelman muodossa. Nintendo DS:lle julkaistu “42 All-Time Classics” -peli pitää sisällään hämmentävän määrän erilaisia pikkupelejä, jotka hyödyntävät DS:n kosketusnäyttöä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Pelivalikoimaan kuuluu sekalainen valikoima klassikoita niin korttipelien, lautapelien kuin muidenkin sekalaisten pikkupelien saralta.

Graafisesti All Time Classics on melkoisen karua nähtävää, sillä ruudulle piirtyy lähinnä erilaisia pelilautoja ja kortteja. Ääniraitakin on varsin karua kuultavaa, sillä taustamusiikkia pelissä ei esiinny ja muukin äännähtely rajoittuu erilaisiin merkkiäänipiippauksiin ja kilahduksiin. Audiovisuaalisen ilmeen voisi tiivistää yhteen sanaan: “Tarkoituksenmukainen”.

Pelejä ohjataan kosketusnäytön kautta, joten DS-konsolin mukana toimitettu ohjauskynä olisi syytä olla tallessa. Sitä tarvitaan kaikissa tämän julkaisun pikkupeleissä. Toisiin peleihin kynäohjaus sopii mainiosti, toisissa se taas on hiukan kömpelö. Parhaiten kynä toimii All Time Classics-pelin keilailu- ja darts-osuuksissa, joissa suoritukseen pääsee vaikuttamaan heilauttamalla kynää ruudun pinnalla.

Poimitaan vielä esille muutama All Time Classicsin huippukohta, jotta te peliboxin kuulijat saisitte jonkinlaisen käsityksen pelitarjonnan luonteesta. Keilailuosio on hauskaa hupia varsinkin moninpelinä, sillä keilapallon oikeansuuntainen heittäminen vaatii keskittymistä ja tarkkaa kättä. Ja onhan se täyskaato aina palkitseva näky. Vastaavanlaista käden tarkkuutta vaaditaan myös dartsissä, jossa tikan lentorata määräytyy kynän raapaisun nopeuden ja pituuden mukaan, ja heittoliike muistuttaa etäisesti tulitikun sytyttämistä. Harjoitus tekee näissä lajeissa mestarin, ja näiden kahden pikkupelin äärellä viihtyy mainiosti. Korttipelipuolelta löytyvät hertta- ja pasianssipelit ovat monille tuttuja, mutta löytyypä valikoimasta muutakin kortinlätkintää. Lautapeleistä mukana ovat mm. shakki ja Backgammon.

Nintendo DS:n All Time Classics on laaja, mutta epätasainen kokonaisuus. Toiset pikkupelit ovat viihdyttäviä ja toimivia, mutta sekaan mahtuu myös takkuisemmin toimivia peliosioita. Esimerkiksi korttipelien mäiskintä on hiukan kömpelöä, kun ohjaaminen tapahtuu pientä näyttöä kynällä tökkien ja raapien. Toisaalta taas tikanheiton toteutus on parasta mitä tietokonepohjaisten tikkasimulaattorien saralla on nähty.

Pidemmän päälle tämä “42 All Time Classics” -pelijulkaisu käy kuitenkin pitkäveteiseksi, sillä vaihtelua ei pelien kunnioitettavasta määrästä huolimatta ole kovinkaan paljoa. Nopeista pikkupeleistä pitävien kannattaa tutustua tähän pelipakettiin, mutta täytyy sanoa että parempiakin kokonaisuuksia on markkinoilla – esimerkiksi DS:n WarioWare-pelisarja tempaisee nopeita pelihetkiä kaipaavat pelaajat paremmin mukaansa. Peliboksi jakaa Nintendo DS:n “42 All Time Classics” -pelille kaksi tähteä.

pisteet: 2/5

New Super Mario Bros. (DS)

Nintendo DS:n New Super Mario Bros tuo mieleen muistoja kaukaa 8-bittisen NES-konsolin ajoilta – juuri Mario on se kuuluisa putkimies, jonka seikkailut nostivat Nintendon maailmanlaajuiseen megasuosioon pelimarkkinoilla. Tämä tasoloikkapeli on sitä perinteisintä Super Mario-menoa, ja alkuperäisten Mario-pelien ystävät viihtyvät taatusti tämän pelijulkaisun parissa.

Pelissä loikitaan läpi värikylläisten pelimaailmojen. Grafiikka on mukavannäköistä, muttei kuitenkaan tajuntaaräjäyttävää. Äänetkin matkailevat nostalgisia ratojaan ja yhtymäkohtia vanhoihin Mario-peleihin löytyy runsaasti. Kuorrutus on siis kunnossa.

Vielä parempaa on kuitenkin tulossa, nimittäin New Super Mario Bros:in pelattavuus on huippuluokkaa. Pelaaja pääsee sinuiksi ohjauksen kanssa jo ensimmäisellä tasolla, ja johdonmukainen linja jatkuu läpi koko pelin. Super Marion ohjastaminen on huippuhauskaa puuhaa edelleen!

Peliboxi suosittelee tätä peliä erityisesti Super Mario-pelien ystäville. Ja mikäli Mariot ovat tähän asti jääneet pelaamatta, niin nyt viimeistään on aika tutustua pelimaailman ehdottoman klassikon uusintapainokseen. Vaikka ulkokuorta on modernisoitu, on myöskin vanha taika tallella. New Super Mario Brosin saldo on viisi boxitähteä ja kuvitteellinen papukaijamerkki!

pisteet: 5/5

Naruto: Clash of Ninja (GC)

Naruto Clash of Ninja -peli kuuluu mätkintäpelien genreen, eli se tuttu kaava toistuu: areenalle asettuu kaksi taistelijaa, jotka mätkivät toisiaan kuonoon niin kauan että jomman kumman energiatasot laskevat nollille. Tästä pelityypistä on jo niin monta toistensa kaltaista julkaisua, että nyt peli tarvitsee jotain persoonallista otetta erottuakseen joukosta.

Naruto Clash of Ninja luottaa japanilaiseen anime-henkeen, eli pelin grafiikka on hyvin japanilaistyylistä ja piirrettyä elokuvaa muistuttavaa. Ratkaisu toimii hyvin, sillä peli on erittäin tyylikästä katseltavaa ja GameCube-konsoli marssittaa ruudulle piirrosmaisemia sulavasti. Äänimaailma mukailee graafista puolta uskollisesti, eli ääniraidalta löytyy niin eksoottista musiikkia kuin vinkeitä huudahduksiakin. Kokonaisuus toimii, varsinkin jos japanilaiset piirretyt leffat miellyttää aisteja.

Pelin ohjaaminen on varsin suoraviivaista puuhaa. Ristiohjaimella ja muutamalla napillä pärjää mainiosti, eikä alkuun pääseminen vaadi piiiiiitkien näppäilysarjojen ulkoa opettelemista tyyliin X, X, Y, A, Y, A, B. Siitä hyvästä Naruto ansaitsee lisätunnustuksen, sillä allekirjoittanut ei ainakaan onnistu muistamaan joidenkin taistelupelien combo-näppäilysarjoja varttituntia pidempään… Pelihahmo tottelee ruudun takana istuvan pelaajan toiveita kohtuullisen kivuttomasti, joten pelattavuus ei aiheuta suurempia mutinoita. Lisäväriä taisteluihin tuo jokaisen hahmon oma “erikoishyökkäys”, jonka voi heittää kehiin kerättyään tarpeeksi voimaa hyökkäyksen toteuttamiseen. Voimavarat taas kasvavat onnistuneista pienemminstä hyökkäyksistä. Tämä ominaisuus tuo varsinkin helpommissa alkupään otteluissa pientä vääristymää peliin, kun yhdellä onnistuneella erikoishyökkäyksellä saa pudotettua vastustajan energiapalkkia lähes puolella. Pelin edetessä hyökkäyksen perillemeno kuitenkin muuttuu epävarmemmaksi, kun vastustajat oppivat väistämään näitä tempauksia.

Nintendo GameCuben Naruto Clash of Ninja on massasta erottuva mätkintäpeli, joka tuo surutta esille Nintendon kotimaan eli Japanin vaikutteita. Vaikkei pelihahmojen huudahduksista kielimuurin vuoksi saakaan selvää, niin kyllähän tämä anime-fiilis tuo tervetullutta vaihtelua. Ohjaus toimii kohtuullisen hyvin ja audiovisuaalinen puoli on kelvollista, joten peli sijoittuu hyvään keskikastiin, muttei nouse ehdottomien klassikoiden joukkoon. Peliboxi myöntää Narutolle kolme tähteä.

pisteet: 3/5

Tekken: Dark Resurrection (PSP)

Pelin nimestä voi jo päätellä, että mätkintäpelihän tässä on tiedossa. Tekken-pelisarja on tuttu tapaus jo kymmenen vuoden takaa, ja tällä hetkellä PS2-konsolilla ollaan menossa jo vitososassa. Sonyn taskuun mahtuva PSP-konsoli on sen sijaan ollut ilman Tekkeneitä tähän asti. Ei ole enää.

Playstation Portablen Tekken: Dark Resurrection tarjoaa yli 30 kustomoitavaa pelihahmoa, joihin kuuluu niin uutuuksia kuin vanhoja tuttuja hahmojakin. Pelitilojakin on tarjolla monipuolisesti aina wanhasta tutusta Arcade-tilasta tarinamuodon kautta pikamatseihin. Uudempia tuulahduksia tuovat esimerkiksi Time Attack, Survival, Gold Rush ja Tekken Dojo-pelimuodot. Ajan mittaan pelaajan menestyessä käyttöön avautuu myös yllätyksellisiä bonuspelejä, mutta en tässä paljasta sen enempää näistä bonuksista, ettei teidän kuuntelijoiden löytämisen riemu pääse latistumaan.

Graafisesti liikutaan puhtailla vesillä, sillä peli on toki monin paikoin näyttävää katseltavaa. Jotkut taisteluareenat tosin ovat hiukan suttuisia ja hahmot meinaavat hukkua taustoihin, mutta tämä kauneusvirhe ei onneksi vaivaa pelaajaa kuin satunnaisesti. Äänimaailma on Tekkenissä yhdellä sanalla kuvaillen “perinteinen”. Taustalla soi tasainen konemusiikkijytke ja iskujen perillemenon kuulee monenmoisina mätkähdyksinä ja huudahduksina. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta siedettävää kuitenkin.

Pelin ohjaus sujuu ristiohjainta ja neljää toimintonappia näpytellen. Pitkien liikesarjojen näpyttely on välillä sattumankauppaa, sillä monimutkaiset näppäilysarjat menevät perille vaihtelevalla menestyksellä. Nasevammat hyökkäykset toimivat kuitenkin mallikkaasti ja pelin ohjaaminen alkaa sujua mukavasti pienen totuttelun jälkeen. Mätkintäpeleissä pääsee usein pitkälle myös huvittavalla satunnaisen rämpytyksen strategialla. Tämä taktiikka puree tiettyyn pisteeseen asti Tekkenissäkin, mutta hankalampien vastustajien kohdalla täytyy jo suunnitella järjestelmällisempääkin hyökkäystä. Pienoinen epäkohta nousee esille pitkiin hyökkäyssarjoihin liittyen: sellaisen kohdatessaan pelihahmon tilanne muistuttaa lähinnä höyryjyrän alle jäämistä – vastustajan onnistunutta hyökkäystä on vaikeaa torjua tai katkaista, jolloin oma energiapalkki hupenee vauhdilla ja tyrmäys on väistämättä edessä.

Moninpeli on erittäin olennainen osa tätä peligenreä, ja onneksi asia on järjestetty kuntoon PSP:n Tekkenissäkin. Koska käsikonsoliin ei tietenkään pysty kytkemään useampia ohjaimia, niin moninpeliratkaisu perustuu langattomaan verkkoyhteyteen. Tekken-pelin omistaja voi jakaa moninpeliosuuden vaatimat tiedostot langattomasti muille pelaajille ja tällä tavoin taistella tuttavia vastaan.

Tekken Dark Resurrection on tasaisen onnistunut julkaisu ja tulee tyylikkäästi täyttämään PSP:n mätkintäpelien puutetta. Laadukkaan teknisen toteutuksen vastapainona on tietynlainen koko genreä vaivaava puuduttavuus. Hetken huvina Tekken palvelee tarkoitustaan loistavasti ja kaksinpelinäkin tämä on varmasti hulppeaa huvia, mutta yksinpeli alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Peliboxi jakaa Tekkenille kolme ja puoli tähteä.

pisteet: 3½ / 5

Lemmings (PS2)

Pelimaailman tuttuakin tutummat pikkuotukset tassuttelevat nyt Playstation 2:lle. Kuten monet varmasti jo tietävätkin, Lemmingsin ideana on ohjata sopulilaumaa pitkin sokkeloisia kenttiä. Nämä otukset ovat sen verran tyhmiä, etteivät he ilman pelaajan opastusta osaa muuta kuin kävellä suoraan eteenpäin. Pelaajan tehtävänä onkin raivata reittiä antamalla otuksille erilaisia taitoja, kuten kaivamista, sillanrakentamista tai sateenvarjolla leijailemista. Näillä eväillä pitäisi koko lauma saada ohjattua kotipesälle.

Täytyy myöntää, että eihän tämäkään Lemmings-julkaisu tuo mitään suurta uudistusten ryöppyä, vaan pelaaminen sujuu samaan malliin kuin jo 90-luvulla PC-koneilla pelatessa. Playstationin peliohjain ei sovellu kursorin ohjailuun aivan yhtä hyvin kuin tietokoneen hiiri, mutta homma toimii kuitenkin riittävän hyvin. Grafiikka on kokenut pieniä uudistuksia, kuten äänimaailmakin, mutta tuttu ote on tallella tälläkin saralla.

Lemmings on mukavan rauhallista naksuttelua, jonka pariin unohtuu pitkäksikin aikaa – tällaiset ongelmanratkaisupelit tuovat mukavaa vaihtelua hektisempään vauhtiin ja hulinaan. Lemmingsin ystäville tämä Playstation2-versio on varmasti mieluisaa pelattavaa, sillä konsolikäännös on onnistunut kokonaisuus. Jos Lemmings on tuntematon käsite, niin kannattaa tutustua tähän peliin, sillä kyseessä on ehdottomasti yksi pelimaailman maineikkaista klassikoista. Peliboxi myöntää PS2:n Lemmingsille neljä boxitähteä.

pisteet: 4/5

MotoGP (PSP)

MotoGP on peli, joka vie pelaajan nimensä mukaan MotoGP-ratamoottoripyöräilyn tunnelmiin. Kilpailijoiden nimet vaikuttavat tutuilta, joten MotoGP-fanit pääsevät fiilistelemään mahdollisimman aidonoloisessa kisatilanteessa.

Pelillisesti kyseessä on varsin onnistunut julkaisu. Varsinkin Arcade-tilan rento ja tasapainoinen kisailu miellytti testaajaa kovasti: ajotuntuma on realistisen oloinen, mutta pelaajaa ei rankaista ajovirheistä kohtuuttomasti. Jos mutkaan jarrutus menee pitkäksi, niin toki kulkupeli ajautuu radan hiekka-alueelle, mutta sieltä pääsee myös pois kohtuullisen nopeasti, eikä koko kisa mene tuollaisesta ajovirheestä pilalle. Kun tuntuma peliin alkaa löytyä harjoittelun myötä, niin päristely alkaa maistua ja kärkisijoista kamppailu tekoälyn ohjaamia kuskeja vastaan onkin tiukkaa ja nopeatempoista.

Pelin latausajat ovat pitkähköjä. Grafiikka näyttää aivan kelvolliselta, vaikka parempaakin on jo PSP:n ruudulla nähty – mainittakoon, että rataa ympäröivät maisemat ovat aika suurpiirteisesti piirrettyä pikselimössöä. Äänimaailma on grafiikan kanssa samalla tasolla: perussettiä, joka ei erityisemmin häiritse muttei kirvoita ilonkiljahduksiinkaan. Moottorin pärinän taustalla jytkyttää tylsänoloinen liukuhihnarock.

Kokonaisuutena MotoGP on hiukan kahtiajakoinen – audiovisuaalinen puoli on vaisu, mutta se tärkein, eli pelattavuus on mukavasti kohdillaan. Tätä peliä tahkoaa mielellään ja kisailut ovat mukavaa ajanvietettä. Peruselementit ovat siis kunnossa, ja MotoGP:lle myönnetään neljä boksitähteä.

pisteet: 4/5

Forbidden Siren 2 (PS2)

Japanilaiset osaavat tunnetusti tehdä kauhuleffoja. Japanilaiset ovat myös tunnettuja pelien tekijöitä. Kun he yhdistävät kummatkin taitonsa, syntyy jotakin todella omaperäistä. Tällä kertaa he ovat saattaneet maailmaan pelin nimeltään Forbidden Siren 2.

Forbidden Siren 2 sijoittuu pienelle japanilaiselle Yamijiman saarelle, jossa kaikki asiat eivät ole aivan kohdallaan. Pelissä on useampia pelattavia hahmoja, joilla lähes kaikilla on pakko pelata. Kaikki hahmot seikkailevat saarella, mutta jokaisella on eri tarina. Pelin edetessä nämä tarinat jollakin lailla sitoutuvat toisiinsa.

Pelin hahmot ovat normaaleja ihmisiä, eivätkä minkäänlaisia erikoiskykyjä omaavia kuten peleissä yleensä on. Joillakin toki on hiukan järeämpiä aseita käytettävissä, jos he ovat sattuneet niitä löytämään saarelta. Hahmojen normaalius on hyvä asia, sillä pelaaja voi täysin samaistua heihin ja kuvitella itse olevansa hahmon paikalla saarella. Tämä tekee pelistä vielä pelottavamman. Pelin todellinen idea selviää pelaajalle sen edetessä. Alussa peli voi tuntua todella hämmentävältä eikä siihen tahdo oikein päästä sisälle, mutta kun alkuun on päässyt, alkaa pikkuhiljaa pääsemään jyvälle ja silloin tajuaa kuinka hyvä peli onkaan.

Pelin grafiikka on hyvää. Virheitä grafiikasta ei löydä oikeastaan ollenkaan. Ohjaus on hiukan kankeaa, mutta se ei vaikuta peli-intoon ainakaan itseni kohdalla juuri ollenkaan. Hahmot liikkuvat siitä huolimatta kiitettävän ketterästi, eikä peliin pääse turhautumaan ennen aikojaan.

Lisäpisteitä peli saa sen haastavuudesta. Osat tehtävistä toki ovat helppoja juosten läpi mentäviä mutta osa taas vaatii todellakin kärsivällisyyttä ja pähkäilyä. Kaikki niin sanotut viholliset joita ovat esimerkiksi zombieksi kutsuttavat ihmiset, jotka ovat jo kuolleet mutta silti vielä vaeltavat maan päällä pahojen aikeiden kanssa, eivät kuole ollenkaan, eivätkä ainakaan yhdestä laukauksesta. Tämä tekeekin osaltaan pelistä haastavan, nimittäin aseissa panoksia on todella rajallinen määrä. Mutta onneksi hyväkseen voi käyttää myöskin käsiaseita, kuten rautaputkea.

Forbidden Siren on omaperäisyydellään ja tunnelmaltaan loistava kauhupeli. Jos etsit jännitystä syysiltoihin, niin älä turhaan lähde olohuonettasi kauemmaksi. Aseta vain tämä levy pleikkariisi, käynnistä se, katkaise valot, istu sohvalle ja hyytävä seikkailu josta ei hiuksia nostattavaa jännitystä puutu voi alkaa.

pisteet: 4½ / 5

Shadow of the Colossus (PS2)

Tällä kertaa peliboxin arvostelun kohteeksi on joutunut seikkailupeli Shadow of the Colossus. Peli alkaa siitä kun nuori ritari vie kuolleen tyttönsä pyhään paikkaan, jossa tarujen mukaan kuolleen sielu palaa takaisin ruumiseen. Mutta sielun palauttaminen ei olekaan näin yksinkertaista, vaan ennen kuin ritari saa rakastettunsa takaisin, hänen täytyy tuhota 12 jättiläistä jotka vartioivat kuoleman salaisuutta. Siinä onkin pelin idea. Etsi jättiläiset ja tuhoa ne. Mutta tämä ei ole mikään helppo tehtävä. Nimittäin ensiksi nuo jättiläiset on löydettävä jostain ja pelialue on todella suuri. Ja kun jättiläinen löytyy, sen tuhoaminen ei ole mikään helppo tehtävä. Jokaisella jättiläisellä on oma heikkoutensa ja jättiläisestä pääsee yleensä eroon vain kiipeämällä sen selkään ja etsimällä tämän heikko kohta. Mutta on jo vaikeaa päästä jättiläisen selkään sen huitoessa isoilla moukarikäsillään ja riehuessa minkä ehtii. Siinä kuluukin mukavasti aikaa miettiessä, miten saisi tämän jättiläisen hengiltä. Mutta jättiläistä vastaan taisteleminen on silti hieno kokemus ja todella kaunista katseltavaa.

Suurimmaksi osaksi pelissä liikutaan hevosella ja hahmolla on muutama käyttökelpoinen ase mukaan lukien miekka. Alussa peli voi alkaa väsyttämään kärsimätöntä pelaajaa, koska erämaata tuntuu riittävän loputtomasti ja ratsastukseen väsyy pian. Mutta kun pääsee tämän totutteluvaiheen yli, avautuu pelissä suurenmoinen seikkailu, joka ei jätä ketään kylmäksi. Pelin grafiikka on todella mahtavaa ja kaunista ja äänimaailmakin on toteutettu hyvin. Tästä pelistä ei oikeastaan löydy mitään valittamisen aihetta. Tämän pelin takia voisi ottaa jopa viikon loman töistä ja pelata kellon ympäri tätä suurenmoista seikkailupeliä. Tällaisia kaivataan ehdottomasti markkinoille.

pisteet: 4½ / 5

Tourist Trophy – The Real Riding Simulator (PS2)

Playstation 2:n Tourist Trophy – The Real Riding Simulator on moottoripyöräilypeli, ja kuten nimikin on enteilee, kyseessä on realistiseen kisailutunnelmaan pyrkivä pelijulkaisu.

Jo ensi metreiltä huomaa, että tällä pelillä on jotain yhtäläisyyksiä moottoriurheilupelien saralla mainetta niittäneelle Gran Turismo-pelisarjalle. Jos visuaalisessa toteutuksessa on tietynlaista viittausta Gran Turismo 4:n suuntaan, niin onpa sitä myös sisällössä. Turismo-maiseen tapaan pelaajalla on valittavanaan valtava skaala eri moottoripyöriä ja ratoja: 12 eri valmistajalta on mallinnettu peliin 180 moottoripyörämallia, ja ratojakin on tarjolla kunnioitettavat 35 kappaletta. Peliä voi tahkota sekä yksin että jaetulta ruudulta kaverin kanssa. Arcade-pelitilassa pääsee heti radalle vauhtiin, Tourist Trophy-muodossa voi kisailla perusteellisemmin ja kerätä kalustoa kilpailujen lomassa.

Sitten radalle. Vaikuttaisi siltä, että Gran Turismo 4:n kauniisti toimivaa pelimoottoria on hyödynnetty myös Tourist Trophyssa. Fysiikkamallinnus on kuitenkin mennyt uusiksi, kun neljän renkaan sijaan pitäisikin pärjätä kahdella kumitassulla. Ensimmäinen kokemus noviisilla on varmasti se, että pyörällä ei pysy pystyssä edes kokonaista kierrosta – sen verran helposti virtuaalisen moottoripyörän selästä lennähtää lepikkoon. Kisailu vaatii tässä pelissä äärimmäistä tarkkuutta ja keskittyneisyyttä, sillä pienikin ajovirhe tai liian suuri tilannenopeus suistaa prätkän sille radan perusteellisesti hiekoitetulle osiolle, ja sieltäpä onkin kova työ päästä tasapainossa takaisin asvalttiradalle. Hankalaa, hankalaa. Oman haasteensa asettavat myöskin erilaiset moottoripyörämallit, jotka käyttäytyvät aivan eri tavalla toisiinsa verrattuna. Tässäpä kai onkin se Tourist Trophyn ehdoton valtti – toistasataa pyörää eivät ole sitä yhtä ja samaa, vaan joukosta pitää etsiä niitä malleja, jotka omaan käteen sopivat.

Mikäli pelin ohjauksen kanssa tulee sinuiksi, on ratojen kiertäminen muilta osin leppoisaa ja silmää miellyttävää puuhaa. Yksityiskohtainen grafiikka soljuu sulavasti silmien edessä ja äänimaailma vaihtelee suuresti alla hyrisevän moottoripyörän mukaan.

Tourist Trophy tarjoaa Playstation 2:lle hiukan harvinaisempaa herkkua, eli moottoriurheilua kaksirenkaisilla kiitureilla. Mikäli aihe kiinnostaa, niin tässäpä on todella perusteellinen paketti viihdettä syysiltojen ratoksi. Vastineeksi peli vaatii runsain määrin harjoittelua, sillä virtuaalisten ratojen kiertäminen on todella haastavaa puuhaa, jossa kärsimätön arcade-rälläilyä toivova pelaaja ehtii tuskastua moneen otteeseen. Peliboxi ei aivan saanut kiinni Tourist Trophyn syvimmästä olemuksesta, joten arvosana jää keskivertosuorituksen tasolle: kolme peliboxi-tähteä. Tämä peli kannattaa ehdottomasti pyrkiä koeajamaan ennen ostopäätöstä, sillä pelituntuma jakaa mielipiteitä kahtia.

pisteet: 3/5

LocoRoco (PSP)

Peliboxin arvostelussa on Playstation portablen hilpeä tasoloikkapeli Loco Roco. Kuten on jo aiemminkin todettu, niin omaperäisyys on valttia pelimarkkinoilla. Locoroco on myöskin aika omalaatuinen peli, jossa ohjaillaan pientä möykkyä pelikenttää kallistelemalla ja hahmoa hyppyyttämällä. Perusohjailu tapahtuu äärimmäisen simppelisti L- ja R-näppäimillä. Oman Pelihahmo-möykky kasvaa sitä mukaa kun se saa kerättyä kentille ripoteltuja kukkia kiduksiinsa.

Peli on aika tarttuvaa sorttia, ja siinäpä kai on suurin viehätys. Pelaamisen oppii todella nopeasti, ja Loco Rocon parissa on helppo viettää pienempiäkin luppohetkiä. Kaiken lisäksi harmiton ja hassunnäköinen peli sopii mainiosti myös nuoremmille pelaajille (tai olisikohan peräti tarkoitettukin junnupelaajille – no, kyllä tästä vähän kaikenikäiset tuntuvat innostuvan…)

Grafiikka ja äänet ovat mainiosti kohdillaan, mutta niihin ei juurikaan kiinnitä pelin melskeessä huomiota – Loco Rocossa pääroolin nappaa letkeä pelattavuus ja hyvä kenttäsuunnittelu. Kokonaisuutena tässä on käsillä mukava ajankulutuspeli, joka sopii kaikille pomppimispeleistä pitäville. Pidemmän päälle kyllästyminen saattaa nakertaa LocoRocon viehätystä. Tässä ja nyt täräytämme LocoRocolle 4 peliboxitähteä. Hauska kesäpeli kerää varmasti suuren joukon ystäviä suomenmaaltakin.